Joel Haahtela: Talvikappeli – kirja kuin hiljentyminen pyhän kuvan ääreen

Kirja-arvio

Joel Haahtelan Talvikappeli on kuin pääsiäiseen tehty pieni kirja, jonka tekstit voivat avautua uskovalle hartaushetkinä. Vähemmän uskovalle lukijalle se on tarina työlleen ja Jumalalle omistautuneesta taiteilijasta. Talvikappelin lukemista voi verrata hiljentymiseen museossa vanhan ja pyhän kuvan äärellä sen yksityiskohtia tarkastellen.

Talvikappelin elementit ovat aikaisemmista Haahtelan kirjoista tuttuja: historiallinen hetki, kuvataide ja taiteilija, uskonto. Tällä kertaa uskonto on vielä keskeisemmässä roolissa kuin aikaisemmissa romaaneissa.

Eletään vuotta 1348 ja freskomaalari on saanut tilauksen mantovalaiselta ruhtinaalta maalata pieneen kappeliin freskot. Ruhtinaan toiveena on saada kappelin seinille kuvat Jeesuksen viimeisistä päivistä sekä viimeisestä tuomiosta. Kirjeessään freskomaalarille ruhtinasta askarrutti kysymys, voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin. Siihen maalari ei osannut vastata, mutta näin hän ajatteli omasta työstään:

Kun maalari tekee työtään rakkaudessa, pelossa, kuuliaisuudessa ja kestävyydessä, hän tuottaa Jumalalle kunniaa ja maksaa takaisin velkaa, jonka Aadam aikojen alussa ihmiskunnalle otti.”

Rutto, joka on pyyhkäissyt yli koko Italian ja tappanut valtavasti ihmisiä, luo tumman taustan kirjan tarinalle.  Ruton takia turvatoimet ovat tiukkoja, kun maalari ja hänen kaksi apulaistaan saapuvat ruhtinaan maaseutuhuvilalle, jonne kappeli on rakennettu. Mestarin apulaisten, juutalaisveljesten Giovannin ja Matteon vanhemmat on julmasti tapettu, koska juutalaisia syytettiin ruttoa edeltäneen koleran aiheuttajiksi.

Kärsimystie

Haahtela kirjoittaa kuin maalaisi freskoa itsekin. Teksti etenee lyhyinä lukuina, fragmentteina. Samalla tavalla etenee freskomaalarin työ, kuva kuvalta. Apulaisten tehtävä on rapata päivän työlle pohja, giornata, jolle mestari maalaa kuvan, yhden kokonaisuuden, johon ei enää voi palata pohjan kuivuttua.  Freskomaalarin työskentelyn kuvaaminen Talvikappelissa tuo mieleen Anneli Kannon Rottien pyhimyksen, mutta sävyltään kirjat ovat erilaisia.

Maalatessaan maalarimestari pohtii uskonkysymyksiä, ihmisten eriarvoisuutta, Jumalan tahtoa:

Jos rutto on paholaisesta, Jumala on jäänyt alakynteen. Jos rutto on ihmisestä, Jumala on vaipunut uneen. Jos rutto on Jumalasta, miksi vanhurskaat kuolevat?”

Kärsimyksen teema on vahvasti läsnä kirjassa ja kappelin freskoissa. Ne maalari suunnittelee niin, että kappelin käytävä on kuin kärsimystie, jossa sisään astuva ottaa lähimmästä kuvasta harteilleen ristin ja kulkee sen kanssa, kunnes alttarin edessä hän näkee toisella puolella ”ylösnousemuksen ihmeen” ja toisella ”kavaltamisen pimeyden”. Siinä ovat kappeliin tulijan valintamahdollisuudet, miten oman tiensä kulkea.

Maalarin ajatukset koin kuin pienoissaarnoina.

Katumus ja kavallus

Tarinaksi maalarin irralliset ajatukset uskosta kutoutuvat, kun hän päivien mittaan muistelee myös omia vaiheitaan hiekkaan piirtelevästä pikkupojasta mestari Filippon oppipojaksi ja taitavaksi freskomaalariksi. Mestarin elämään on kuulunut myös maallisia iloja ja syvä rakkaus Laura-nimiseen ompelijattareen.

Jännitettä tarinaan luo myös ruhtinatar, joka päivittäin saapuu kappeliin istuen äänettömänä varjossa ja seuraten maalauksen valmistumista. Vähitellen maalarille selviää, miksi ruhtinas, tai ehkä juuri ruhtinatar, on halunnut rakentaa kappelin katumuksen merkiksi. Viimeisiä freskon kuvia maalatessaan mestarikin joutuu kohtaamaan oman katumuksensa.

Henkistä vai hengellistä

Talvikappeli on Joel Haahtelan 17. romaani. Olen lukenut niistä nyt seitsemän viimeisintä, ja niistä lähes kaikista kirjoittanut. Edellisestä pienoisromaanista Sielunpiirtäjän ilta on blogissamme Kirsin kirjoittama juttu. Yö Whistlerin maalauksissa oli myös lukupiirikirjanamme ja sai täydet viisi tähteä.

Olen kirjoittanut Haahtelan kirjoista mm.:

• Kirjan voi kokea myös henkisenä enemmän kuin hengellisenä, ja näin ainakin minä sen koin, syvänä pohdintana elämästä (Adèlen kysymys)

• Haahtelan kirjoja on nautinnollista lukea, mutta niistä ei ole kovin helppo kirjoittaa. Ne kokee ensin enemmän tunteina kuin sanoiksi muotoutuvina ajatuksina. (Jaakobin portaat)

• Levollista, kirkasta, ajatuksia herättävää. (Yö Whistlerin maalauksissa)

• Joel Haahtelan kirjoilla on erityinen ominaisuus: ne eivät jätä rauhaan.  (Marijan rakkaus)

Luin Talvikappelin(kin) kahteen kertaan. Unohdin, että liian nopeasti ei Haahtelan kirjoja pidä lukea. Minunkin lukuvauhdillani Talvikappelin pystyi lukemaan yhdessä illassa, mutta ei sisäistämään.

Aikaisemmissa Haahtelan romaaneissa minulle on painottunut henkisyys enemmän kuin hengellisyys, mutta Talvikappelin tarina on niin tiiviisti sidottu uskonnolliseen sanomaan, että en kokenut sitä samalla tavalla omaksi kirjakseni kuin aikaisempia teoksia.

Kirjan kirjallista arvoa sen uskonnollisuus ei kuitenkaan vähennä. Seuraava lainaus Talvikappelista voisi kuvata myös Haahtelan teoksia:

Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken täyteys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä.”

• Joel Haahtela: Talvikappeli
• Otava, 2026
• 207 s /2 t 59 min
• Lukija Anssi Niemi