Vuosi 2021 – Kirjan kannet kiinni!

Miten koota yhteen vuonna 2021 lukemani kirjat? Kirjavuosi oli hieno ja parhaiden kirjojen luettelo niin pitkä, ettei se enää kerro mitään. Vuosikoosteesta en halunnut luopua, sillä sen kokoaminen on antoisaa, ja usein se on kiinnostanut myös blogimme lukijoita. Tänä vuonna etsin lukemieni kirjojen sisällöistä yhteisiä teemoja ja valintojeni syitä, ja samalla valmistauduin uuteen kirjavuoteen.

Lapsuus ei ole leikkiä

Lapsuudesta on hyvä aloittaa. Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ensimmäistä osaa Lapsuus olen ylistänyt jo niin monessa jutussa, että nyt hyppään siitä heti toisenlaiseen lapsuuskuvaukseen, Matias Riikosen Mataraan. Kirjailija on kertonut halunneensa ottaa lapset vakavasti ja osoittaa kirjallaan, miten lapsetkin ovat omissa leikeissään rationaalisia. Riikosen tarina pohjaa hänen omiin lapsuuden kokemuksistaan poikien leikeistä Helsingin Jollaksessa, mutta mukana on paljon myös fiktiota. Silti kirjailija on todennut, että jos hän olisi kuvannut suoraan oman lapsuutensa leikkimaailman, sitä ei olisi uskottu todeksi. Vajavainen on siis aikuinen kykymme nähdä lapsen maailmaan.

Mataralle ennustan Runeberg-palkintoa, joka voi kyllä oikein hyvin mennä toiselle lapsuuskuvaukselle, lukupiirimme tammikuun kirjalle, Quynh Tranin esikoiskirjalle Varjo ja viileys.  

Vakavaksi minut veti Joonatan Tolan autofiktion Punainen planeetta kuvaus lasten elämästä mielenterveysongelmien vaivaamassa perheessä. Kun aloitin kirjaa, kehittelin mielessäni jo alaotsikkoa blogikirjoitukselle: Hullunkuriset perheet. Humoristiselta Tolan tyyli ja tarina alussa tuntuikin, mutta pian hymy hyytyi ja lasten ja aikuistenkin kohtalo riipaisi. Blogiin kirjoittaminenkin jäi Minnan vastuulle.

Äidit ja tyttäret

Vuoden 2021 kirjallisia yllätyksiä oli Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Kirjailija ja jo vuonna 1987 alun perin julkaistu kirja olivat minulle täysin tuntemattomia. Kirja ja Gornick oli saanut uuden tulemisensa, kun NY Times julisti kirjan parhaaksi 50 vuoden aikana julkaistuksi muistelmateokseksi. Äidin ja aikuisen tyttären kävelylenkit New Yorkissa ja parivaljakon viha-rakkaussuhde sitovat yhteen kirjailijan muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan Bronxin juutalaisyhteisössä. Äidin malli opetti tyttärelle, ettei ilman miestä voi elää.

Kylmäävä on tyttären ja äidin suhde norjalaisen Vigdis Hjortin kirjassa Onko äiti kuollut. Tytär ei ole täyttänyt äidin (ja isän) odotuksia, ja rikkonut ne lopullisesti kuvaamalla taiteessaan perheen ongelmia. Kirjoitin jutussani tunnistavani tarinassa ”shakespearelaista suku- ja kostotarinaa tai antiikin tragediaa”, jossa julman isän ja kuninkaan tilalla on äiti. Hjortin kirja olisi sopinut myös Lapsuus-kategoriaani, sillä sieltä löytyy äiti-tytär-suhteet perustan heikkoudet. Hjort kirjoittaa osuvasti:

Lapsuus on mitoiltaan suuri.”

Vanhat tutut uusin silmin

En ole ainoa, joka löysi Eeva Joenpellon uudelleen hänen 100-vuotissyntymävuonnaan. Viisi vuotta sitten jo yritin, mutta Tuomari Müller, hieno mies ei silloin kolahtanut. Nyt luin uudelleen Lohja-sarjaa ja vanha tuttavuus uusiutui. Helpottavaa oli myös huomata, ettei ollutkaan niin ihmeellistä, että Vetää kaikista ovista ja kaksi muuta Lohja-sarjan osaa puhuttelivat 1970-luvulla nuorta minua. Neljännen osan jätin nytkin suosiolla lukematta/kuuntelematta. Erityisesti mieleeni jäi Joenpellon varhaisteos Neito kulkee vetten päällä, jonka luin ensimmäistä kertaa. Lukupiirimme vierailu Eeva Joenpellon kirjailijakodissa Vares-Kantolassa sinetöi uuden ystävyyden.

Johanna Holmströmin kirjoittama erinomainen elämäkerta Märtä Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä herätti uuden kiinnostuksen kirjailijaan, josta olin luullut jo tietäväni kaiken, mutta enpä tiennytkään. Elämäkerran imussa luin myös Vuosisadan rakkaustarinan ja Punahilkan, joka olisi yhtä voinut olla juuri nyt kirjoitettu.

Kirjabloggareiden kesän 2021 klassikkohaasteeseen luin uudelleen Marguerite Duras’n Rakastajan ja innostuin niin, että keräsin luettavaksi muut hyllystä löytyvät Duras’n kirjat ja lainasin kirjastosta lisää. Pitkään hillosin kirjoja olohuoneen nurkassa odottamassa lukuvuoroa, mutta kävi niin kuin usein, uudet kirjat nousivat lukupinon päällimmäisiksi ja Duras jäi taas odottamaan vuoroaan.

Keihin tutustuin – elämäkertojen avulla

Vuonna 2021 ei tarvinnut potea pulaa kiinnostavista naisten elämäkerroista. Kaikista lukemistani en vielä ole ehtinyt blogijuttuakaan kirjoittaa. Tutustuin 1500-luvun ylhäisönaisten elämään Ebba Stenbockin elämäkerrassa, Anu Lahtisen kirjassa Ebba kuningattaren sisar. Wivi Lönn ja Hanna Parviainen olivat oman alansa ”ensimmäisiä” ja sydänystäviä. Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kaksoiselämäkerta Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet laajentaa tarkastelun yksilötarinoista ympäröivään yhteiskunnalliseen ja sen asenteisiin.  

Kaksi kirjailijaelämäkertaa, Minna Maijalan Katri Vala – Kulkuri&näkijä ja Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner – Matka yli vaihtelevien äärten laajensivat kuvaani näistä runoilijoista. Kirjamaailman toista puolta valotti kiinnostavasti Leena Majander-Reenpää muistelmateoksessaan Kirjatyttö – Kustantajaelämää.

Yllättävin elämäkerroista oli Katja Ketun kirjoittama Ismo Alanko. Tuskin olisin kirjaan tarttunut, ellei minulle olisi tarjottu mahdollisuutta haastatella Katja Kettua. Hänen kirjansa Ismo Alangosta osoittautuikin paljon kiinnostavammaksi kuin olin odottanut. Ja Katja Kettu oli niin hyvä haastateltava, että voin lämpimästi suositella Kirsin Book Clubin podcastia #37, jossa hän kirjastaan kertoo.

Minne kirjat veivät minut

Pandemia on hyllyttänyt kaikki matkailuajatukset jo kahdeksi vuodeksi, mutta aika vähän olen ”matkaillut” kirjojenkaan kautta, ellei aikamatkailua lasketa mukaan. Kauimmaksi kirjoista veivät Clarice Lispectorin Tähden hetki, jonka tapahtumat sijoittuvat Brasiliaan, Rio de Janeiroon, ja Meksikon köyhän maaseudun elämää kuvaava Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika. Molemmat olivat omalla tavallaan hyvin poikkeavia, rajuja ja mieleen jääviä.

Tarkistuslaskenta osoitti epäilyni oikeaksi. Luin viime vuonna suhteessa vähemmän käännöskirjoja kuin aikaisempina vuosina, ja häpeäkseni en yhtään kirjaa alkuperäiskielellä. Käännöskirjojen vähyyteen vaikutti positiivinen asia. Vuoden aikana ilmestyi niin monta hienoa suomalaista romaania ja tietokirjaakin, että valinta osui niihin.

Vuoden herkut

Jätin viimeiseksi vuoden herkkupalat, kaikki kotimaisia kaunokirjoja. Olen saanut nauttia upeista tarinoista ja kerrontaa ja perinteistä muotoa rikkovista romaaneista, jotka ovat haastaneet minua lukijana. Pirkko Saision Passio kuljetti minua tarinansa mukana yli 500 vuotta pitkin Eurooppaa. Annelin Kannon Rottien pyhimys herätti eloon 1500-luvun alun Suomen sekä naisen ja taiteilijan elämän. Mieleen jäävä oli myös Meri Valkaman esikoiskirjan Sinun, Margot DDR:ään ja vuoteen 2011 sijoittuva tarina.

Marissa Rasi-Koskisen REC tuntui ulottuvan sanoilla jonnekin näkyvän todellisuuden taakse, ja kirjan mysteeriä pohdimme Kirsin kanssa podcastissamme. Jukka Viikilän tämän vuoden Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto sai minut merkitsemään melkein jokaisen sivun palaamisen arvoiseksi. Veijariromaaniksi ja kaiken kaikesta kertovaksi filosofiseksi pohdinnaksi sitä kuvasin.

Vaikka valikoin ja poimin vain osan lukemastani, listasta tuli pitkä. Silti monta mainitsemisen arvoista teosta jäi koosteeni ulkopuolelle. Luin tai kuuntelin vuonna 2021 70 kirjaa, vähemmän kuin edellisenä vuonna. Toisaalta monet kirjoista olivat reilusti paksumpia kuin vuotta aikaisemmin. Itse asiassa luin jokseenkin yhtä monta kirjaa kuin edellisenä vuonna, mutta kuuntelin vähemmän. Äänikirjainnostuksen ensimmäinen vaihe on selvästi minun osaltani ohi.

Lupaukset vuodelle 2022

Olen monena vuonna vuosikoostetta kirjoittaessani päättänyt yhtä sun toista seuraavan vuoden kirjoista, vaikken olekaan lupauksia muille kertonut. Harvemmin olen päätöksissä pysynyt. Nyt Kirsin esimerkin innoittamana uskaltaudun heikoille jäille ja lupaan jotakin vuodeksi 2022 näin julkisesti:

1. Monena vuonna olen päättänyt lukea enemmän klassikkoja, mutta uutuudet ovat aina ajaneet ohi. Nyt lupaan lukea vähintään kuusi klassikkokirjaa vuoden 2022 aikana. Ymmärrän klassikko-käsitteen laajasti ja tarkoitan sillä kaikkia viimeistään 1900-luvun lopussa julkaistuja kirjoja.

2. Vuonna 2022 luen myös edellistä vuotta enemmän käännöskirjallisuutta, vähintään yhden kolmasosan lukemistani kirjoista. Pyrin myös laajentamaan kirjallista maailmankarttaani Ruotsista ja anglosaksisista maista muuallekin. Vähintään kaksi kirjaa luen alkuperäiskielellä, siis englanniksi tai ruotsiksi.

3. Laajennan lukemieni tietokirjojen repertuaaria. Miten, se jää nähtäväksi ja ensi vuoden vuosikoosteessa arvioitavaksi.

Parhainta kirjallista vuotta 2022 kaikille blogimme seuraajille!

Kuistimme muuttuu välillä ”valokuvastudioksi”, jossa amatöörin innokkuudella yritän keksiä blogijuttuihin sopivia kirja-asetelmia. Tällä kertaa yritykseni aiheutti erityistä hilpeyttä lähipiirissä. Halusin kuvittaa jutun ilman tunnistettavia kirjoja, sillä kaikkia vuonna 2021 lukemiani kirjoja en kuviin enää saanut. Osan olin lainannut eteenpäin, osa oli ollut kirjastosta, osa ääni- tai e-kirjoja. Niinpä sitten välillä irrottelin kansia, välillä lajittelin kirjoja värien mukaan.
Kommentit
  1. Soili Pejak

Kommentoi