Vuoden Valopilkut – Airi ”palkitsi” koronavuoden ilonaiheet ja kokemukset

Kirsin Book Clubin 10-vuotishistoriikkiin tulee varmasti pääsemään lukupiiritapaamisemme torstaina maaliskuun 12. päivänä 2020. Kokoonnuimme kodissani Kumpulassa ja olimme saaneet vieraaksi kaksi kirjailijaa, tai oikeastaan vain yhden, Tomas Gadsin, jonka inkarnaatioina mukana olivat Kaisa Nummela ja Satu Roos.

Kirsin Book Club koolla, kun vielä emme osanneet aavistaa, millainen vuodesta 2020 tulisi. Kirsi kuvaa, Minna tuli vähän myöhemmin.

Korona, josta emme vielä osanneet käyttää tarkempaa nimitystä Covid-19, oli jo hiipinyt Suomeen, ja naureskellen tervehdimme kyynärpäitä yhteen kolkaten – ja kokoonnuimme kaikki tiiviisti rinnakkain kuistillemme nauttimaan kustantajan tarjoamaa iltapalaa.

Seuraavalla viikolla hallitus julisti Suomeen poikkeusolot.

Tomas Gads eli Kaisa Nummela (vas.) ja Satu Roos leikkaavat kakkua juuri ilmestyneen Luopiot-dekkarinsa kunniaksi.

Nyt viime vuoden tammi-, helmikuu ja puolet maaliskuusta tuntuvat niin kaukaisilta, toiselta maailmalta, että tähän vuosikoosteeseen on vaikea kirjoittaa mitään muistoja silloin nähdystä tai koetusta. Tässä siis koronavuoden valopilkkuja*.

*Muistatteko TV1:n viikoittaisen Valopilkku-kulttuuriohjelman, jota tehtiin 1990-luvulta 2000-luvun alkupuolelle? Ohjelman kylkiäisenä jaettiin vuosittain Valopilkku-palkinto erilaisille kulttuuriteoille.

Ensimmäinen Vuoden Valopilkkuni menee VALOlle.

Ennen koronarajoitusten alkua harmaata, pimeää ja sateista marraskuuta oli Etelä-Suomessa kestänyt yli neljä kuukautta. Maaliskuu toi auringon ja valon, ja koronakevät olikin poikkeuksellisen kaunis. Nautin valosta ja lasten ilosta, kun vietin viikoittain kaksi pitkää aamupäivää lastenlasten kanssa ulkoillen ja metsässä leikkien. Vanhempien työ oli muuttunut etätyöksi ja lasten toivottiin pysyvän poissa päiväkodista, joten päivittäinen työrauha ja ulkoilumahdollisuus oli tervetullut kaikille. Puutarhatyötkin sujuivat kauniissa kevätilmassa äänikirjoja kuunnellen.

Toinen Vuoden Valopilkku RSO:n suorille kamarimusiikkikonserteille

Eläkeläisenä päiväohjelmani ei koronan takia kokenut suurta mullistusta, mutta illat muuttuivat sitä enemmän. Enää ei kalenterissa ollut aikaisemmin normaalia viikoittaista kahta tai kolmea tai useampaakin merkintää iltamenoista: konsertteja, teatteria, kirjallisia tapahtumia, kokouksia.

Vähitellen kaikki mahdolliset tapahtumat siirtyivät verkkoon. Konsertteja ja musiikkia alkoi olla niin paljon kuin vain halusi kuunnella. En juurikaan syttynyt netissä välitetyille oopperoille enkä teatteriesityksiinkään saanut netin kautta makua. Mutta kaikki RSO:n Yle Areenan suorana Musiikkitalosta esittämät konsertit seurasin. Keväällä kokoonpanot olivat vielä pieniä, loppuvuoden konserteissa jo suurempia. Jokainen konsertti oli varsinkin keväällä pieni juhlahetki, josta asetuimme TV:n ääreen nauttimaan yhtä keskittyneinä kuin Musiikkitalon katsomossa.

RSO:n 1. soolosellisti Tuomas Lehto ja fani.

Netti alkoi myös pursuta erilaisia kirjailijahaastatteluja ja -kohtaamisia. Hyvin suunniteltuja ja toteutettuja katsoin mielelläni ja keskittyen, mutta moni jäi väliin, kun tarjontaa oli liikaa. Olin iloinen, kun Helsingin Kirjamessut tuntuivat onnistuvan hyvin myös etänä, kiitos laadukkaan toteutuksen. Haastattelujen olisin toivonut jäävän verkkoon katsottavaksi pidemmäksi aikaa.

Valopilkut vuoden parhaille kotimaisille kaunokirjoille

Viime vuonna vastaavassa vuosikoosteessa en millään pystynyt pysymään etukäteen päättämässäni kolmen rajassa, kun valitsin mielestäni vuoden parhaita lukemiani romaaneja. Kotimaiseen kärkeen oli niin paljon tunkua. Vuosi 2020 on kaikkien todistuksen mukaan ollut korkeatasoinen, mutta minun oli vaikea ilman pitkää harkintaa poimia ehdotonta kärkeä.

Kävin läpi kaikki bloggaamani kirjat ja etsin, olisinko antanut jollekin suomalaiselle romaanille viisi tähteä. En ollut. Niin kitsas olin, ettei mikään kotimainen ollut saanut minulta neljää ja puolta tähteäkään. On kuitenkin yksi, joulukuussa lukemani, josta en vielä ole blogannut ja joka tulee saamaan minulta neljä ja puoli tähteä: Kristina Carlsonin Eunukki. Lukuvuoroa odottavat vielä ainakin Marisha Rasi-Koskisen Rec ja Finlandia-voittaja Anni Kytömäen Margarita, jotka saattavat muuttaa kärjen järjestystä.

Näille neljälle kotimaiselle romaanille annan Vuoden 2020 Valopilkun:

Kristina Carlson: Eunukki (Otava)
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (WSOY)
Heikki Kännö: Runoilija (Sammakko)
Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä (Gummerus)

Vuoden Valopilkut parhaille käännöskirjoille

Vuoden paras käännöskirja oli helppo valita. Se oli Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet. Periaatteessa sen kanssa olisi voinut kilpailla toinen ruotsalaisromaani eli Sara Stridsbergin Rakkauden antarktis, jonka luin suomennoksena vasta vuoden 2020 puolella. Olin lukenut sen ruotsiksi jo edellisenä vuonna ja valinnut vuoden 2019 parhaaksi ulkomaiseksi kirjaksi, joten nyt tiputin kirjan listani ulkopuolelle.

Muut kaksi Valopilkun arvoista käännöskirjaa ovat Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat ja Jenny Erpenbeckin Päivien loppu.

Vuoden Valopilkut myös faktalle

Tietokirjoista valitsen vielä valopilkuiksi Edellisen vuoden Finlandia-voittajan, useamman kirjoittajan Metsä meidän jälkeemme. Sain siitä paljon tietoa ja opin katsomaan metsää myös uusin silmin. Metsän tuoma nautintokin konkretisoitui koronavuoden retkillä, aikuisena kumppanina lastenlasten leikeissä ja hienon mustikka- ja puolukkavuoden hyödyntäjänä.

Toinen uutta tietoa ja elämyksiä tuonut faktakirja oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Kuuntelin tai aloin kuunnella, mutta lopetin alkuunsa, monta elämäkertaa. Elämäkertojen ykköseksi nousi Marjatta Sarpanevan kirja miehestään Timo Sarpanevasta. Se on kirja, joka ehdottomasti pitää myös vähintään selata kirjana hienojen valokuvien takia.

Olen monta vuotta kirjannut lukemani kirjat, ja vuonna 2020 luin tai kuuntelin 85 kirjaa, enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, ja tästä ainakin osa johtuu poikkeusvuodesta. Eniten suhteessa nousi kuunneltujen kirjojen määrä, niitä oli 28, mutta luettujakin oli edellisiä vuosia enemmän. Koronakevään puutarhatyöt ja uudenlainen innostus kutomiseen lisäsivät kuuntelua.

Monta kirjaa jäi myös lukematta, ja niitä halusin jakaa ohikulkijoille, joita pienellä kotikadullamme oli koronakeväänä poikkeuksellisen paljon. Liikkeelle oli lähdetty.

Vuoden Valopilkku tv-sarjoille

Televisiosarjojen katseluani koronavuosi lisäsi, ja yksi yhteinen Valopilkku meneekin kaikille laadukkaille sarjoille. Hyödynsimme aviomiehen kanssa suoratoistopalvelujen tarjoaman mahdollisuuden katsoa monta osaa peräkkäin, eikä paluuta yksi osa per viikko -katseluun enää ole.

Le bureaun kaastaus on hieno. Pääroolissa koodinimellä Malotru eli Moukka on Mathieu Kassovitz

Vuoden ehdoton ykkönen oli ranskalaissarja Le bureau (Yle Areena), jota parhaimpina iltoina/öinä katsoimme neljä osaa peräkkäin. Sen aiheissa (Ranskan salaisen palvelun toiminta mm. arabimaissa ja Venäjällä) ja näkökulmissa on uutta, sen henkilöt ovat aidon oloisia ja tapahtumat, kaikessa yllätyksellisyydessäänkin uskottavia. Sarjan ensimmäisiä kausia voi vielä katsoa 9.2.2021 asti Yle Areenassa.

Le bureau poiki minulle myös uuden harrastuksen, johon koronavuonna tuntui olevan aikaa. Olen pitkään harkinnut aloittavani jonkin vieraan kielen opiskelun. Tiedättehän, tekee hyvää vanheneville aivoille. En vain ole osannut päättää, mitä kieltä haluaisin opetella. Le bureau ratkaisi valinnan, ja aloitin syksyllä ranskan alkeet. Monta kertaa olen jo ehtinyt toivoa, että vaikka joku saksankielinen sarja olisi ollut yhtä innostava. Sen verran vaikeata ranskan kielen opinnoissa on kokea edistymisen iloa.

Myös näistä, vielä katsottavina olevista sarjoista pidin:

New Yorkin hasidijuutalaisten yhteisöstä poismuuttavan nuoren naisen tarina Unorthodox (Netflix). Deborah Feldmanin omaelämänkerrallinen teos Unorthodox, johon sarja perustuu, on juuri ilmestynyt suomeksi.

Shira Haas on herkkä, haavoittuva ja vahva Unortodoxin päähenkilö Estherinä.

Shtisel (Netflix), israelilainen, myös ortodoksijuutalaisten yhteisöön sijoittuva, astetta kepeämpi perhesarja, jonka ensimmäinen kausi varsinkin on hyvä.

Shtiselin perhetarinan keskiössä ovat isä Shulem (Dov Glickman) ja hänen nuorin poikansa Akiva (Michael Antoni).

 
Tavallisia ihmisiä/Normal People (Yle Areena) perustuu Sally Rooneyn romaaniin, suomeksi Normaaleja ihmisiä, ja on poikkeuksellisesti vähintään yhtä hyvä kuin alkuperäinen romaani.

Kuva tv-sarjasta Tavallisia ihmisiä/Normal people.

Vielä haluan kehua Netflixiltä katsomaani minisarjaa Musta kuningatar/The Queen’s Gambit, joka on pian alkamassa myös Ylellä.

Valopilkku kotimaanmatkailulle

Maaliskuun jälkeen en ole edes harkinnut ulkomaille matkustamista, vaikka haikeana olenkin muistellut pidempiä ja lyhyempiä matkoja valokuvakirjaa kootessani. Jokakesäinen matka Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleille peruuntui, ja sen tilalle päätimme tehdä matkan Suomessa toiseen suuntaan, emme siis itään vaan länteen. ”Mennään Uuteenkaarlepyyhyn”, ehdotin aviomiehelle. ”Mitä nähtävää siellä on?” hän kysyi. ”Vesitorni”, vastasin, ja kommentiksi sain monta ilmaan heitettyä ihmettelevää kysymysmerkkiä.

Peter Sandströmin kirjoja lukeneet voivat keksiä, miksi halusin Uuteenkaarlepyyhyn. Kaupungilla on aina iso rooli hänen kirjoissaan, myös uusimmassa Rakkaus on kesy eläin -romaanissa. Vesitorni taas esiintyy Valkea kuulaassa, yhdessä mieliromaaneistani. No, vesitorni oli remontissa eikä sen kahvilaan päässyt, mutta kaupungista löytyi mm. Topeliuksen museoksi muutettu synnyinkoti. Kannatti matkailla.

Airi tähyää jo vuoteen 2021t, vaikkei tähän vesitorniin päässytkään.

Matka innosti myös pyytämään Peter Sandström haastateltavaksi Kirsin Book Clubin podcastiin, jota Kirsin kanssa olemme nauhoittaneet koronavuonna 13 jaksoa, milloin etänä, milloin lähekkäin työhuoneessani, useimmiten yhdessä, joskus myös yksin jotakin kirjailijaa haastatellen. Valopilkkuja nekin koronavuoden jatkuessa.

Podcast-keskustelu Peter Sandströmin kanssa äänitettiin poikkeuksellisesti Keskustakirjasto Oodissa.

Viimeinen ja erityinen Vuoden Valopilkku Taidelahjalle

Musiikki ja esittävä taide siirtyivät koronavuonna verkkoon, mutta oli toinenkin tapa lähestyä katsojia. Helsingin juhlaviikonlopun etkoina elokuussa muutamilla onnekkailla oli mahdollisuus saada omalle pihalleen Taidelahja. Me saimme Minna Tervamäen Kuolevan joutsenen -tanssin puutarhaamme. Unohtumaton taide-elämys kaikille neljälle katsojalle, kahdelle suurelle ja kahdelle pienelle.

Kiitos mukana olosta vuonna 2020, Kirsin Book Clubin seuraaja! Kaikkea hyvää vuodelle 2020!

Lue myös:

Kommentoi